Norsunhoitajien lapset

Tämän kirjan, tanskalaisen Peter Høegin Norsunhoitajien lapset (512 sivua), luin yhden päivän aikana. Ja vielä koulupäivän. Lukunopeus johtui tarinan kiinnostavuudesta ja mukaansatempaavuudesta, sen huumorista ja syvällisyydestä. Mahtava kirja.
Etulieve kuuluu näin:

Peter tunnistaa aina norsunhoitajat ensi silmäyksellä. Hän on kouliintunut siihen koko neljätoistavuotisen elämänsä ajan, sillä hänen vanhempansa, Finøn saaren pappi ja urkuri, ovat norsunhoitajia. Sen näkee silmistä, kun ohjaimissa on suuri sisäinen eläin, ei ihminen itse.
       Peterin vanhemmat ovat nyt kadonneet. Hän lähtee sisarustensa Tilten ja Hansin sekä koiransa Basker III:n kanssa etsimään heitä. Norsunhoitajien lapset ovat yleensä taitavia jäljittäjiä, joten vihje vihjeeltä Peter saavuttaa vanhempiaan.
       Myös monet muut ovat kiinnostuneita vanhempien liikkeistä. Takaa-ajajien joukko kasvaa, ja lopulta heidän perässään on poliiseja, lastensuojeluviranomaisia, muutama epämääräinen liikemies ja monenkarvainen joukko uskonnollisten ja rikollisten ryhmien edustajia.
       Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Nämä Peterin lukemat sanat ohjenuoranaan nuoret tekevät matkaa kohti omia vanhempiaan, aikuisuutta ja sitä syvällä sisimmässä sijaitsevaa ovea, joka hetkittäin raottuu vapauteen.

Pari sanaa hahmoista. Rakastan kirjan henkilökaartia, niiden monimuotoisuutta, yllätyksellisyyttä ja tietynlaista sekopäistä, älykästä syvällisyyttä. Luit oikein. Ehkä itsekin olen taipuva hulluuteen, mutta rakastan tarinoita joissa on nerokkaita henkilöitä. Ja hulluja. Hullusti nerokkaita tai nerokkaasti hulluja... anteeksi.
Päähenkilö on tosiaan Peter, joka on kokenut ja menettänyt elämänsä rakkauden, on erinomainen jalkapallonpelaaja ja ikäistään selkeästi kypsempi (sanon tämän vaikka olen neljätoista, mitä se kertoo sekä kirjasta, hahmosta että minusta itsestäni? sitä sietää pohtia) aikuistuva teini-ikäinen poika. Suuressa roolissa on myös hänen kaksi vuotta vanhempi isosiskonsa Tilte, joka on ihanan nerokas. Ja hullunpuoleinen (niin kuin kaikki hahmot, tosin eri tavoin).
Muutkin kirjan hahmot ovat hyvin omituisia, tietyllä tavalla hyvin rakastettavia hulluudessaan (ei, tämä ei sijoitu mielisairaalaan, kiitos kysymästä, tosin osa tapahtumista tapahtuu huumeparantolassa... toivottavasti en juuri pelottanut jotain potentiaalista lukijaehdokasta). Otetaan nyt esimerkiksi päähenkilön vanhemmat. Hyvin omituinen pariskunta, kokkaava pappi ja mm. kelloja ja muita tavaroita väkertelevä urkuri.

Uskonnollisuus on kirjassa läsnä mielenkiintoisella tasolla. Siinä katsotaan kaikkia maailman uskontoja (ainakin lähes kaikkia) huumorin läpi. Kirjassa esitetään muutamia hyvin mielenkiintoisia ajatuksia myös uskonnoista ja niiden toinen toistaan hullummista edustajista.

Tuntuu siltä, että Høeg on halunnut kirjalleen teini-ikäisen lukijakunnan, vaikka kirja kiehtoo varmasti myös aikuisia. Kirja kulkee poikamaisella seikkaulurytmillä, mutta rakkaus ja yksinäisyys, elämän vankila, on suuressa roolissa. Kerronta kulkee melko omituisia ratoja, se hyppii sinne tänne ja asioita paljastetaan pikkuhiljaa tarinan edetessä. En halua pilata kenenkään iloa, joten en nyt ryhdy kertomaan näistä yllättävistä menneisyyden tapahtumista. Itseäni kerrontatyyli viehättää kovasti, mutta vähemmän kokenutta lukijaa (ei, tämä ei ole itsekehun yrittämistä, usko pois) se saattaa hieman häiritä.
Kirjan huumori on mahtavaa, nerokasta. Hihittelin lukiessani monta kertaa. Saatoin kiljahdellakin naurusta. Älyttömän hauska, fiksu ja mukaansatempaava kirja siis.
Joka tapauksessa. Suosittelen kirjaa lähes kaikille (joillekin minua nuoremmille jotkut asiat saattavat olla kyllä hieman järkyttäviä, otetaan nyt esimerkiksi bordelli jossa päähenkilö käy jossain välissä).
*****-

Viisasteleva sydän

 Luin tänä aamuna Jane Austenin Viisastelevan sydämen (alkujaan Persuasion) loppuun. Sori pieni kuva, toi oli varmaan ainoa joka löytyi. Itse luin kirjan pelkästään punakantisena...
Kirja on tavallista, ihanaa Austenia. Arvasin kyllä melkein heti tulevan aviomiehen, mutta juonenkäänteet olivat jossain määrin yllättäviäkin. Jotenkin vaan rakastan näiden kirjojen lukemista. Ehkä se johtuu siitä tunnelmasta, kielestä, romantiikasta...
Itelläni ei lukenut takakantta, mutta tän etin netistä ja on ilmeisesti äänikirjasta:

Aatelistyttö Anne Elliot kohtaa nuoruuden rakastettunsa uudelleen kahdeksan vuoden jälkeen. Vanha rakkaus elää yhä molemmin puolin, mutta uhkaa sotkeutua väärinkäsitysten vyyhteen. Tosi rakkaus jaksaa kuitenkin odottaa aikansa.
Jane Austenin Viisasteleva sydän kuvaa mieleenpainuvalla tavalla tunteiden jännittäviä pyörteitä, joissa odottavat ylpeyden ja mustasukkaisuuden ansat. Kepeän elegantin tyylin, romanttisen juonen, huumorin ja osuvan ihmiskuvauksen yhdistelmä on valloittanut sukupolven toisensa jälkeen.

Allekirjoitan ton jälkimmäisen osan täydellisesti. Hahmot ovat ihania, tai no eivät läheskään kaikki hahmot, mutta se vain lisää kirjan viehätystä. Pääpari ainakin on ihana. Kannattaa lukea jos tykkää muistakin Austeneista...
Mitäs sitä enää voisi sanoa? Ihana kirja oli. Tämäkin.
****

Ruben ja rouva Mallamudin tapaus

Joku ilta kaipasin kevyempää luettavaa, joten hain pikkusiskon hyllystä tämmöisen melko uuden  lastenkirjan. Pitemmittä puheitta takakansi:

Yksinäisen rouva Mallamudin takapihalta kuuluu öisin outoa ääntä. Rouvassa itsessäänkin on jotain varsin merkillistä, eikä hänen talossaan ole nähty vieraita kymmeniin vuosiin. Jos uskaltautuu tarpeeksi lähelle, huomaa kiinalaisten posliininukkejan taianomaisen tuijotuksen. Naapurissa piilee arvoitus, joka on pakko selvittää - siitä Ruben ja hänen sisarensa ovat täysin varmoja!

Netta Walldénin esikoisteos on kiehtova ja ajatuksia herättävä mysteeriromaani, joka hurmaa taiturimaisella kielellään ja hersyvällä huumorillaan. Ruben ja rouva Mallamudin tapaus aloittaa Saarnilaakson oudoista tapahtumista kertovan sarjan.

Joskus on hyvä lukea kehuttuja lastenkirjojakin - kirja oli ihanalla tavalla turvallinen, hieman lapsellisella mutta kiehtovalla tavalla jännittävä ja, niin kuin takakannessakin seisoo, 'hurmaa taiturimaisella kielellään ja hersyvällä huumorillaan'. Henkilöhahmot ovat kiehtovia ja se, että joka luku on kerrottu eri hahmojen (Ruben, hänen pikkusiskonsa Lisa, heidän hermoileva äitinsä Virginia ja rauhallinen isänsä Valdemar, rouva Mallamud, heidän naapuripariskuntansa Armas ja Marsela Vaara, posteljooni Palsternakka sekä kiinalaiset posliininuket) näkökulmasta. Tarinassa on jotain taianomaista ja monikerroksista, uskon, että siitä irtoaa lukemista aikuisellekin.
Kirjan lukee nopeasti (ainakin itse luin sen yhden illan aikana sängyssä); siinä ei ole kuin 161 sivua, kaikilla aika vähän tekstiä ja kuviakin löytyy. Että semmoinen lastenkirja sitten tällä kertaa.
Tykkäsin kovasti - tästäkin (:
****

Sinuhe, egyptiläinen

Mika Waltarin Sinuhen lukemisessa kesti toosi kauan. Alotin tän joskus ennen joulua ja lopetin tänään, viime viikot oon lukenut vain ja ainoastaan tätä. Ei toisaalta ihmekään, 786 sivua täyttä, puuduttavan elämään ja ihmisiin kyllästynyttä melko tuskastuttavaa tekstiä. Tykkäsin silti hirveästi! Kirja on täynnä sen ajan elämää ja vaikka Sinuhe -paralla mikään ei onnistu ja suunnilleen kaikki kuolevat hänen ympäriltään, se on todella kiinnostava ja hyvin kirjoitettu seikkailu.

Koska luin itse Sinuhen etuliepeen, jossa kerrottiin juonesta, ennen kirjan lukemista ja se spoilasi minulle loppuratkaisunkin, en sitä tähän halua laittaa. Laitan siis takaliepeen arvosteluja.

"Minun on näyrästi myönnettävä, että Sinuhe on ilmeisesti paras kirjani, jota en ole pystynyt sen jälkeen enää ylittämään. Se on todella eräänlainen siihenastisen elämänkokemukseni summa. Kun nyt tämän kirjan pysähdyttämänä ajattelen itseäni ja omaa kirjailijan kehitystäni, on onnellinen ajatukseni se, että olen saanut elää sen mukana mielikuvitukseni rikkaassa maailmassa täydellisesti ja pohjattomasti. Minun ei ole tarvinnut enkä ole halunnutkaan hahmotella opinkappaleiksi omia ajatuksiani. Lukijan on löydettävä ne kirjastani." Mika Waltari

"Mika Waltarin teos on värikäs, kiihottava, mukaansa tempaava... loistava romaani."Edmund Fuller, Saturday Review of Literature

"Sinuhen lukeminen on jännittävää kuin Tutankhamonin haudan avaaminen." Scott O'Dell, Los Angeles Daily News

"Hyvin sommiteltu, rikkaasti väritetty ja tiiviisti kudottu... Mr. Waltari on yhdistänyt onnistuneesti tieteellisen tutkimuksen, mielikuvituksen ja hyvän kertomataidon."
Thomas Sugrue, New York Herald Tribune

"Kertomus Sinuhen taistelusta kohtalon voimia vastaan on vaikuttava syvällisyydessään ja ymmärtämyksessään. Waltari on tavoittanut tuon aikakauden värin ja rikkauden ja tehnyt sen yhtä todelliseksi kuin tämän hetken maailman."
William H. Prince, Austin Texas

Mitäs tuohon enää lisäämään? Noo, ainakin sen, että Sinuhe tosiaan sijoittuu n. vuoden 1350 lähettyville (ja paljonkin sen ympärille) Egyptiin (ja muualle maailmaan, kirjassa käydään mm. Kreetalla). Suosittelen ehdottomasti sellaisille, jotka jaksavat lukea pitkiä, hieman ahdistaviakin 'aikuisten kirjoja'... Todella, todella vaikuttava kirja. Ja yksi kuuluisimmista suomalaisista kirjoista maailmalla, Sinuhesta on tehty myös Hollywood-elokuva.
****½

Kultahattu

F. Scott Fitzgeraldin kirjoittaman Kultahatun (The Great Gatsby) aloitin toissailtana ja luin eilen loppuun. Tykkäsin kovasti.
En muuten lukenut kirjaa tuollaisilla kansilla (kuva on ensimmäinen, englanninkielinen kansikuva) vaan tylsillä leffakansilla joista en löytänyt kuvaa, mutta se ei ole mikään menetys koska tämä kuva on paaljon hienompi.
En halunnut kirjoittaa koko takakantta, koska nyt jälkeenpäin ajateltuna se paljastaa kirjasta ihan liikaa, jopa loppuratkaisun, joten laitoin vain lyhyen pätkän ja kerron itse juonesta sen verran kuin viitsin (:

Kultahattu on kiihkeä romaani 20-luvun levottomasta jazz-sukupolvesta, hyvin rikkaiden ihmisten hyvin ylellisestä elämästä Long Islandilla, New Yorkin tuntumassa.

F. Scott Fizgerald (1896–1940) tunsi kuvaamansa maailman. Hän jos kuka oli aikansa lapsi: hän jakoi sukupolvensa elämänjanon ja sen kyltymättömän nautinnonhalun, mutta myös sen kyynisyyden.

 Kirjan päähenkilö on upporikas Jay Gatsby, joka järjestää suuria riehakkaita juhlia, mutta on  yksinäinen ja hänen vieraansa uskovat, että hänen menneisyytensä on ollut hyvin hämärä. Itse hän kertoo olleensa Oxfordissa ja saaneensa koko omaisuutensa perintönä. Kirjan kertojana toimii Nick Carraway, joka asuu 'normaalituloisena' rikkaiden keskellä, Gatsbyn naapurissa. Kirja on rakkaustarina, joka kuitenkin tuntuu jäävän piiloon juhlien, ihmisten ja elämän kuvaamisen taakse. Kirjan kerronta on mukaansatempaavaa, voi aistia 20-luvun elämäntyylin. Vaikka lähes kukaan hahmoista ei olekaan mukava, tai ehkä juuri sen takia, hahmot tuntuvat ihmisiltä.
Hauska yksityiskohta muuten on Nick Carrawayn palvelijana toimiva suomalaisnainen. Sivulta 10:

Minulla oli koira – ainakin muutaman päivän ajan, kunnes se juoksi tiehensä –, vanha Dodge, ja suomalaisnainen, joka sijasi vuoteeni, keitti aamukahvini ja mutisi suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä.

 Pidin kirjasta tosi paljon, valitsin sen luettavakseni kahden syyn takia: toinen oli se, että ystäväni oli suositellut sitä, toinen taas se, että kirja oli BBCn 100 kirjan listassa ja olen nyt lukenut niistä 24 ;)
**** (Suositeltava, todella hyvä)

Sara, Tarinatyttö

Eilen illalla sängyssä sain luettua tämän kirjan, L.M.Montgomeryn Sara Tarinatytön loppuun. Lainasin sen ennen joululomaa kirjastosta, mutta aloitin lukemisen vasta päri päivää sitten koska äitini oli lukenut sitä.
Takakansi: 

Sykähdyttävän valloittava kertomus tarinoiden voimasta

Tummahiuksinen ja mantelisilmäinen Sara Stanley asuu Carlislessa Prinssi Edwardin saarella sukulaistensa luona. Hänen taiteilijaisänsä on jatkuvasti matkoilla. 14-vuotias Sara ei ole kaunotar ja hyvä taloustöissä niin kuin Felicity-serkku. Hän ei ole myöskään enkelimäisen kiltti niin kuin Cecily-serkku. Mutta erään asian hän osaa. Hän osaa kertoa tarinoita.

Saran oma tarina kuullaan Beverley-serkun kertomana. Hän muistelee aikuisena lapsuutensa ihastuttavaa aikaa Kingin sukukartanossa. Hän valottaa myös Saran tulevaisuutta: serkkutytöstä tulee karismaattinen näyttelijä, joka valloittaa estradeja ympäri maailman. Beverley muistelee myös hetkiä mummi ja ukki Kingin puutarhassa, jossa Sara ensiksi valloittaa tarinoillaan serkkunsa ja ystävänsä ja jossa heille jokaiselle on istutettu oma syntymäpäiväpuu.

Sara, Tarinatyttö on uusi suomennos L.M.Montgomeryn varhaistuotantoon kuuluvasta kirjasta The Story Girl. Kirja valottaa hyvin sadan vuoden takaista aikaa, jolloin suullisesti kerrotuilla tarinoilla oli lasten viihdykkeenä merkittävä rooli. Ne siirsivät myös suvun perinteitä sukupolvelta toiselle. Ennen kaikkea kirjailija ymmärtää syvästi lasten kokemusmaailmaa, joka joutuu välillä törmäyskurssille aikuisten usen käsittämättömän maailman kanssa.

 Itse pidän Sara, Tarinatytöstä kovasti. Niin ihanan vanhanaikainen sopivaisuussääntöineen ja kirkkokäynteineen. Kirja sopii luettavaksi pieninä pätkinä, koska siinä ei ole mitään sanottavaa juonta, vaan seurataan Kingin serkusten ja heidän ystäviensä elämää ja kommelluksia yhden kesän ajan. Kirja on sinänsä poikkeuksellinen Montgomeryn kirjoittamaksi, että siinä on minäkertoja ja minäkertojana toimii aikuinen mies, joka muistelee lapsuuttaan. Tapahtumat ja tunteet kuvataan kolmetoistavuotiaan pojan kertomana, vaikka kirjan nimihenkilö onkin jopa hieman etäiseksi jäävä Sara, jota kutsutaan Tarinatytöksi. Sara, Tarinatytössä on vahvasti läsnä lasten uskomukset sekä uskonnollisuus, serkukset jopa uskovat maailmanlopun tulevan kun lehdessä kerrotaan jostain lahkopapista joka on ennustanut maailmanlopun seuraavalle päivälle kello kaksi iltapäivällä.
Pidän Montgomeryn kirjoista paljon, eikä tämä ole poikkeus. Kirjalle on vielä ennen suomentamaton jatko-osakin, jonka aion kyllä lukea tämän vuoden aikana, joten kerron siitä jossain vaiheessa ;)
**** (Suositeltava, todella hyvä)

Luukaupunki

Vuoden ensimmäiseksi kirjaksi valikoitui Cassandra Claren kirjoittama Luukaupunki (alkuperäinen nimi on City of Bones). Sain sen joululahjaksi, kehuttu fantasiakirja, sarjan ensimmäinen osa.
Kirjan takakansi kuulu näin:

"Kaikki myytit ovat totta", Jace sanoi. Clary tunsi väristyksen selkäpiissään. 

15-vuotias Clary Fray joutuu outojen tapahtumien todistajaksi, kun nuosi poika surmataan newyorkilaisella klubilla. Clary huomaa näkevänsä asioita, joita muut eivät näe - ei edes hänen paras ystävänsä Simon.

Kun sitten Claryn äiti katoaa mystisesti, alkaa tapahtua. Clary tutustuu varjometsästäjiin, jotka hallitsevat yliluonnollisten olentojen maailmaa New Yorkin arkitodellisuuden laitamilla: maallikoilta näkymättömissä elävät, juhlivat ja taistelevat haltijat, vampyyrit ja ihmissudet.

Häikäisevän komea ja ylimielinen nuori varjometsästäjä Jace Wayland oppaanaan Clary sukeltaa alamaailmaan etsimään äitiään ja Muutoksen maljaa, yhtä kolmesta voimaesineestä, jonka joutuminen vääriin käsiin olisi kohtalokasta. Samalla hän saa tietää itsestään ja äidistään asioita, jotka muuttavat hänen elämänsä lopullisesti... 

Kirja oli mukaansatempaava, kiehtova tarina, jonka seuraavat osat aion ehdottomasti lukea. Jossain kohdissa kieli tökki mielestäni hieman, muttei häiritsevästi kuitenkaan. Luukaupunki toteutti kyllä monet fantasian kliseistä, mutta suosittelen kirjaa kummiskin. Ihmissuhteet olivat kiehtovia, pidin parituksista :) Kirjailija ei sortunut hahmojen yksipuolisuuteen, lähes kaikissa hahmoissa oli erilaisia luonteenpiirteitä. Sitä paitsi ne luultavasti (ja toivottavasti) kehittyvät vielä sarjan seuraavissa osissa.
Täytyy sanoa, että kansi ei kyllä ole kovin kiinnostava... 
Tykkäsin joka tapauksessa kovasti.
*** (Hyvä, kannattaa lukea)
Kuinka montä tähteä sinä antaisit Luukaupungille? Paina alhaalta ;)

Tervetuloa!

Tammikuinen tervehdys kaikille!

Olet nyt eksynyt uuteen blogiini, jonka tarkoitus on, että kerron täällä jokaisen kirjan jonka tulen lukemaan tämän vuoden aikana sekä oman mielipiteeni niistä. Tavoite voi olla liian kunnianhimoinen, mutta yritän kuitenkin (;

Jos et satu tätä jo tietämään, minulla on myös toinen blogi, jossa kerron elämästäni, kirjoitan tarinoita ja runoja sekä näytän valokuvia. Käy kurkkaamassa täällä, jos yhtään kiinnostaa ;)