Norsunhoitajien lapset

Tämän kirjan, tanskalaisen Peter Høegin Norsunhoitajien lapset (512 sivua), luin yhden päivän aikana. Ja vielä koulupäivän. Lukunopeus johtui tarinan kiinnostavuudesta ja mukaansatempaavuudesta, sen huumorista ja syvällisyydestä. Mahtava kirja.
Etulieve kuuluu näin:

Peter tunnistaa aina norsunhoitajat ensi silmäyksellä. Hän on kouliintunut siihen koko neljätoistavuotisen elämänsä ajan, sillä hänen vanhempansa, Finøn saaren pappi ja urkuri, ovat norsunhoitajia. Sen näkee silmistä, kun ohjaimissa on suuri sisäinen eläin, ei ihminen itse.
       Peterin vanhemmat ovat nyt kadonneet. Hän lähtee sisarustensa Tilten ja Hansin sekä koiransa Basker III:n kanssa etsimään heitä. Norsunhoitajien lapset ovat yleensä taitavia jäljittäjiä, joten vihje vihjeeltä Peter saavuttaa vanhempiaan.
       Myös monet muut ovat kiinnostuneita vanhempien liikkeistä. Takaa-ajajien joukko kasvaa, ja lopulta heidän perässään on poliiseja, lastensuojeluviranomaisia, muutama epämääräinen liikemies ja monenkarvainen joukko uskonnollisten ja rikollisten ryhmien edustajia.
       Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Nämä Peterin lukemat sanat ohjenuoranaan nuoret tekevät matkaa kohti omia vanhempiaan, aikuisuutta ja sitä syvällä sisimmässä sijaitsevaa ovea, joka hetkittäin raottuu vapauteen.

Pari sanaa hahmoista. Rakastan kirjan henkilökaartia, niiden monimuotoisuutta, yllätyksellisyyttä ja tietynlaista sekopäistä, älykästä syvällisyyttä. Luit oikein. Ehkä itsekin olen taipuva hulluuteen, mutta rakastan tarinoita joissa on nerokkaita henkilöitä. Ja hulluja. Hullusti nerokkaita tai nerokkaasti hulluja... anteeksi.
Päähenkilö on tosiaan Peter, joka on kokenut ja menettänyt elämänsä rakkauden, on erinomainen jalkapallonpelaaja ja ikäistään selkeästi kypsempi (sanon tämän vaikka olen neljätoista, mitä se kertoo sekä kirjasta, hahmosta että minusta itsestäni? sitä sietää pohtia) aikuistuva teini-ikäinen poika. Suuressa roolissa on myös hänen kaksi vuotta vanhempi isosiskonsa Tilte, joka on ihanan nerokas. Ja hullunpuoleinen (niin kuin kaikki hahmot, tosin eri tavoin).
Muutkin kirjan hahmot ovat hyvin omituisia, tietyllä tavalla hyvin rakastettavia hulluudessaan (ei, tämä ei sijoitu mielisairaalaan, kiitos kysymästä, tosin osa tapahtumista tapahtuu huumeparantolassa... toivottavasti en juuri pelottanut jotain potentiaalista lukijaehdokasta). Otetaan nyt esimerkiksi päähenkilön vanhemmat. Hyvin omituinen pariskunta, kokkaava pappi ja mm. kelloja ja muita tavaroita väkertelevä urkuri.

Uskonnollisuus on kirjassa läsnä mielenkiintoisella tasolla. Siinä katsotaan kaikkia maailman uskontoja (ainakin lähes kaikkia) huumorin läpi. Kirjassa esitetään muutamia hyvin mielenkiintoisia ajatuksia myös uskonnoista ja niiden toinen toistaan hullummista edustajista.

Tuntuu siltä, että Høeg on halunnut kirjalleen teini-ikäisen lukijakunnan, vaikka kirja kiehtoo varmasti myös aikuisia. Kirja kulkee poikamaisella seikkaulurytmillä, mutta rakkaus ja yksinäisyys, elämän vankila, on suuressa roolissa. Kerronta kulkee melko omituisia ratoja, se hyppii sinne tänne ja asioita paljastetaan pikkuhiljaa tarinan edetessä. En halua pilata kenenkään iloa, joten en nyt ryhdy kertomaan näistä yllättävistä menneisyyden tapahtumista. Itseäni kerrontatyyli viehättää kovasti, mutta vähemmän kokenutta lukijaa (ei, tämä ei ole itsekehun yrittämistä, usko pois) se saattaa hieman häiritä.
Kirjan huumori on mahtavaa, nerokasta. Hihittelin lukiessani monta kertaa. Saatoin kiljahdellakin naurusta. Älyttömän hauska, fiksu ja mukaansatempaava kirja siis.
Joka tapauksessa. Suosittelen kirjaa lähes kaikille (joillekin minua nuoremmille jotkut asiat saattavat olla kyllä hieman järkyttäviä, otetaan nyt esimerkiksi bordelli jossa päähenkilö käy jossain välissä).
*****-